nyt soi: type o negative - october rust (for old time's sake...)

En mennyt nukkumaan, vaikka piti, vaan jäin ajattelemaan aikaa. Ja menneitä. Vähän niin kuin siinä Mamban kammottavassa kappaleessa. Nostalgiasta on ihan turha puhua, koska kaikkihan tiedämme, että nostalgia on kaipuuta vanhaan. Pahin painajainen olisi herätä joku aamu taas teininä.

Hah, siinäpä ajatusleikki. Jos joutuisi nykyisellä elämänkokemuksellaan ja kyynisyydellään takaisin kahdeksasluokkalaisen kehoon ja Sammonlahden ala-asteelle. Että heräisi aamulla sieltä mistä silloin ja menisi ylästeelle, se kun vielä oli aikaa, jolloin oli koulussakin asteet, eikä mitään ylä- ja alakouluja. Menisi kouluun ja näkisi ne kaikki persnaamat, joilla oli finnejä ja asennevamma. Ja sen ihanan pojan joka ei koskaan katsonutkaan minuun päin. Joutuisi opotunnille. Iltapäivällä makaisi kotona sängyllä ja toivoisi ajan menevän nopeammin että olisi edes jotain määräysvaltaa elämässään.

Taas toisaalta, nyt menee yliopistolaisen normaalipainoisessa ruumiissa luennolle, katselee uusia persnaamoja, joista ei kaikista pidä. Joutuu kuuntelemaan luentoa tieteellisestä kirjoittamisesta. Iltapäivällä makaa sängyssä ja toivoisi elämässään olevan enemmän määräysvaltaa itsellä.

Ihailin pienenä aikuisia yli kaiken. Luulin, että aikuiset tietävät aina minne ovat menossa. Harjoittelin määrätietoista kävelyä. Kaikkea hupsua sitä ihminen tekeekin.